Elukoiden myötä suomalaislapset saavat uudenlaista Roald Dahlia luettavakseen, kun suomennoksen alle on päässyt yksi hänen harvoista runoteoksistaan. Siinä valokeila kohdistuu yhdeksään enemmän tai vähemmän epätoivottuun eläimeen, elukkaan. Tapaamme hävittäjäksi muuntautuvan lentävän lehmän (joka ei muuten ole hullu), ihmisiä pieksevän lemmikkimurkkukarhun, jannupannusta haaveilevan leijonan sekä tyttöjä ja poikia vokkailevan krokotiilin noin muutamia mainitakseni.

Dahlmainen kaunistelematon huumori on elukoissa valloillaan. Osansa siitä saavat niin ranskalaiset ruokatavat, rikkaat lellipossut kuin sikojen kasvattajatkin. Lapsia ei säästellä, heitä syödään ja satutetaan siinä missä muitakin ihmisolentoja. Dahl tuntuisi olevan visusti elukoiden puolella, tässä teoksessa narrin rooliin jäävät ilman muuta ihmiset.

Niin ikään kieli on hulvatonta ja Tuomas Nevanlinnan suomenkieliset riimittelyt toimivat hyvin – vaikka itse en mikään riimirunouden erityinen ystävä olekaan. Mitä kuvitukseen tulee Quentin Blake tekee sen jälleen niin osuvasti kuin Dahlin teksteille vain on mahdollista.